Lainasin kirjastosta varmaan joskus maaliskuun puolivälissä Sanna Wiktrömin Hyvän elämän reseptit -kirjan. Uusin lainaa ties miten monta kertaa, kunnes sain sen vihdoin luettua nyt kesäkuun alussa. Sitten painelin kirjakauppaan ja ostin sen omaksi. Vaikka nykyään luen muutenkin kirjoja aivan liian vähän, niin tämän kirjan lukemiseen mulla meni kyllä ihan ennätyspaljon aikaa - lähinnä siksi, että halusin lukea kaikki kappaleet ihan ajatuksella läpi. Ja omaksi se piti ostaa siksi, että pääsen palaamaan niihin ajatuksiin vielä uudestaankin.
Kirjassa puhutaan hyvin paljon läsnäolosta ja kiitollisuudesta ja jokainen luku on viimeistelty pienellä elämän reseptillä. En enää ihan tarkkaan edes muista, että mikä kappale mussa herätti ajatukset omasta somekäyttäytymisestä, mutta se kyllä jotenkin kolahti ja kovaa. Aloin pohtia lähinnä sitä, että miksi nykyään kaikki on pakko jakaa? Miksi ei voi vain katsella esimerkiksi kaunista auringonlaskua ja pitää se hetki itsellään, niinkuin yksi ystäväni sanoi, kun asiasta keskustelimme. Itse päivitän somea erittäin vaihtelevasti, mutta selailen sitäkin useammin. Tahtoisin päästä irti siitä "pakonomaisesta" etusivun skrollaamisesta ja tehdä sitä vain silloin, kun on ihan oikeasti luppoaikaa. Eikä esimerkiksi koiran kanssa lenkkeillessä tai ensimmäisenä aamulla silmät ristissä. Ja voisin väittää, että en varmasti ole ainut, joka tätä harrastaa.
Päätin siis viime sunnuntaina kirjautua uloa kaikista sometileistä ja poistin kaikki sovellusten ilmoitukset, mikä taas johti siihen, että perjantain kahvitauon puolessavälissä tajusin, etten ollutkaan ensimmäisenä kirjautunut Facebookiin vaan oikeasti vain nauttinut hiljaisuudesta kahvin äärellä. Sitä pystyy nauttimaan hetkestä ihan eri tavalla, kun ei ole niin somen imussa.
Välillä on ollut jopa huono omatunto, kun Snapchat ei ole ilmoittanut kaverin lähettämästä päivityksestä, vaan huomaankin sen vasta tunteja jälkeenpäin. Kuuluuko tällaisesta potea huonoa omatuntoa? No ei todellakaan.
Vähän turhan usein sitä syyllistyy sitkuttelemaan ja jossittelemaan erinäisissä asioissa. En sano, että nyt kirjan lukemisen jälkeen olisin tästä pahasta tavastani luopunut, mutta ainakin osaan kiinnittää siihen enemmän huomiota.
Pari vuotta sitten treenasin kuntosalilla aika paljon enemmän kuin tällä hetkellä ja olin myös jonkin verran kevyempikin. Silloin oli kuitenkin myös tavoitteena pudottaa kiloja, mitä pidän nyt aivan hulluna ajatuksena, kun katson miten pieneltä olen silloin näyttänyt. Usein sitä ajatteleekin näissä painoasioissa, että "sitten kun olen viisi kiloa kevyempi, olen onnellisempi". No, silloin taisin painaa sen viisi kiloa vähemmän kuin nyt, mutta olinkohan yhtään sen onnellisempi kuin nytkään? Energisempi ehkä, mutta en onnellisempi. Sen myötä päätinkin, että painonpudotus ei saa olla mikään pakkomielle, vaan tavoitteena on terveellinen ja energinen elämä. Olisipa mahtavaa, jos osaisi nauttia olostaan ja elostaan siinä kehossa, mikä on juuri nyt. Ei menisi niin kauheasti aikaa ja energiaan siihen mutkutteluun ja voikutteluun.
Jos sitä aikaa menee elämässä ylipäätään pelkkään sitkutteluun, niin sitten pitää varmaan ottaa härkää sarvista ja tehdä asioille jotain, eikä vain jossitella. Ja siihen mä olenkin nyt pyrkinyt. Jos jokin asia ei miellytä, niin ei vain odoteta, että tilanne muuttuu vaan laittaa itse pyörät pyörimään.
Nyt suunnataan Reinon kanssa vielä ulos tuoksuttelemaan vastaleikatun nurmikon tuoksua ja sitten painutaan unille. Viime yö menikin vähän penkin alle, joten ensi yönä uni maistuu varmaan senkin edestä. Nightynight❤j
❤jutta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♡